Loppukesästä 2023 loukkasin selkäni, enkä voinut juosta kolmeen kuukauteen. Liikunta oli jo siinä vaiheessa muodostunut minulle elinehdoksi, joten ilman säännöllistä liikkumista mieleni sukelsi kohti pimeyttä, ja päihteiden käytön riski kasvoi. Kun en muuta keksinyt, niin kaivoin kellarista edesmenneen isäni vanhan pyörän. Pyörä oli minulle aivan liian pieni, ja lisäksi se oli naisten mallia. Se ei menoa haitannut. Pyöräilin isäni vanhalla Monarkilla ympäri pääkaupunkiseutua ja nautin siitä suunnattomasti.
Pyöräilyssä on jotain hyvin terapeuttista, ja
muutaman viikon jälkeen päätin hankkia kunnon pyörän. En tuolloin paljon ymmärtänyt nykyajan pyöristä, joten
hankin
melkein ensimmäisen pyörän, joka tuli vastaan. Pyörä oli oikeastaan Gravel-pyörä (soratiepyörä) mutta soveltui
kyllä
mainiosti myös maantieajoon. Melko nopeasti huomasin, että pyöräily on minun juttuni, ja lenkit alkoivat pidentyä.
Kun ajoin ensimmäistä yli 100 kilometrin lenkkiä Helsingistä Lahteen, päässäni alkoi pikkuhiljaa muodostua ajatus
pidemmästä pyörämatkasta. Kypsyttelin ajatusta, ja lokakuussa päätin ajaa matkan Hangosta Vuoreijan saarelle
Koillis-Norjaan, joka sijaitsee Barentsinmeren rannalla. Barentsinmeri on osa Jäämerta. Koska pyöräily oli
auttanut
minua niin paljon sairauteni kanssa, niin mielenterveys tuli melkein itsestään mukaan matkaan kantavana teemana.
Jos
minä olin saanut apua liikunnasta, joku muukin saattaisi saada. Halusin antaa toivoa masennus- ja päihdehelvetissä
kamppaileville ihmisille.
Takaisin ylös
Matkan valmisteluun meni paljon aikaa ja energiaa. Piti tehdä nettisivut, järjestää rahoitus, hankkia sponsoreita ja yksityisiä lahjottajia. Lisäksi piti hankkia asuntoauto, joka toimisi tukikohtana ja majoituspaikkana kolmen viikon matkan aikana. Kaikki yksityiskohdat piti miettiä etukäteen, jotta itse matkalla tulisi mahdollisimman vähän yllätyksiä. Asuntoauto saatiin ilmaiseksi käyttöön ystävältäni, ja siihen löytyi kuljettajaksi Facebookista minulle entuudestaan tuntematon henkilö, Janne Tiainen. Janne osoittautui matkan aikana varsinaiseksi kultakimpaleeksi hoitaessaan kaikki käytännön asiat, ja minä sain keskittyä pelkästään ajamiseen.
Talven aikana hankin kaikki tarvittavat varusteet aina lisäravinteista ajovaatteisiin eri keleissä. Olennainen osa oli ajotietokoneen hankinta, joka mahdollisti matkan seuraamisen reaaliajassa. Lisäksi hankintoihin kuului pyörän ohjaustankoon kiinnitettävä GoPro kamera, jolla pystyin välittämään eläviä tunnelmia matka varrelta. Kaikkien käytännön järjestelyjen lisäksi harjoittelin säännöllisesti kotona omalla spinningpyörälläni sekä tein lihaskuntoharjoituksia.
Maaliskuussa lumet sulivat, ja aloitin pyöräilyharjoittelun ulkona. Harjoittelun painopiste oli peruskunnossa, ei nopeudessa. Keväällä ajoin pitkiä suhteellisen rauhallisia lenkkejä, jotta keho tottuisi pitkäaikaiseen rasitukseen ja kehittäisi rasvanpolton mahdollisimman tehokkaaksi. Ajoin keväällä ennen matkalle lähtöä n. 2000 kilometriä, joista suurin osa oli 70–150 kilometrin lenkkejä. Kävin myös kevään aikana kiropraktikolla, jossa aavistuksen verran vinossa oleva lantioni pyrittiin korjaamaan ja alaselkääni pyrittiin vahvistamaan entisestään. Myös urheilufysioterapeutti antoi neuvoja pitkälle matkalle. Viikko ennen lähtöä lopetin kaiken liikunnan ja keskityin ainoastaan lepäämiseen sekä syömiseen. Ruokavalioon kuului runsaasti hiilihydraatteja ja proteiinia. Kaiken kaikkiaan valmisteluihin meni kahdeksan kuukautta.
Matkaan lähdettiin päivää ennen lähtöä Hangosta, eli 20.6. Juhannusruuhkan takia
saavuimme Hankoon Silversandin
leirintäalueelle vasta klo 23 aikoihin illalla, joten siirsimme suosiolla aamun lähdön kello yhdeksään. Yöunet
jäivät silti turhan lyhyeksi, mutta siitä huolimatta muutama minuutti ennen yhdeksää olimme lähtövalmiina Hangon
vapaasataman portilla. Pitkään suunnitellun matkan lähtöhetkellä olin ajatellut olevani ainakin jonkun verran
hermostunut, mutta mieleni oli levollinen, jopa vähän malttamaton. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilma
oli
lämmin ja tuuli lähes tyyni. Ihanteellinen pyöräilysää siis.
Takaisin ylös
Lähdin polkemaan ensimmäistä osuutta heti, kun seurantalinkit oli jaettu sosiaaliseen mediaan ja projektin nettisivuille. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana tuli niin paljon tsemppiviestejä ajotietokoneeseen, että minun oli suljettava viestitoiminto hetkeksi, koska viestit veivät keskittymisen ajamisesta. Luin kuitenkin jokaisen viestin ensimmäisellä juoma- ja venyttelytauolla. Tammisaareen kulki todella hyvin. Tuuli oli lievästi myötäinen ja liikenne vähäistä. Osuudella ei myöskään ollut juurikaan mäkiä, joten matka kulki ja mieli oli reippaasti positiivisella puolella.
Tammisaaressa oli vastassa siskoni perheineen, ja nopeiden kuulumisten vaihtamisten jälkeen matka jatkui tietä 52 kohti Perniötä, jossa oli päivätauon paikka. Tammisaari- Perniö väli oli aika mäkistä, joten ensimmäiset kunnon reisihapot otettiin tällä välillä. Perniössä Janne odotti matkailuauton kanssa ABC-aseman pihalla. Autossa nautittiin ateriakorvike ja tankattiin hiilihydraatteja. En pysty ajopäivinä syömään mitään, joten kehon ravintotarve on hoidettava lisäravinteilla. Tämä on elintärkeää jaksamisen kannalta, mutta myös nopean palautumisen kannalta, joka tällaisella pitkällä matkalla on välttämättömyys matkan jatkumisen kannalta.
Pienen levon jälkeen matka jatkui kohti Saloa. Tuuli oli kiihtynyt merkittävästi, ja se oli sivuvastainen. Alkumatkan lennokkaasta menosta ei ollut enää tietoakaan. Taivaltaminen vastatuuleen oli työlästä, varsinkin kun tuuli pääsi puhaltamaan ilman esteitä isojen peltoaukeiden yli. Liikennekin oli vilkasta, ja tien piennar kapea. Pyörän pitäminen pientareella puuskaisessa tuulessa autojen vilistäessä turhan läheltä ohi oli todella väsyttävää hommaa. Energiaa kului valtavasti, ja matka taittui hitaasti. Taukoja oli pidettävä usein, ja ennen kaikkea huolehdittava nestetasapainosta. Salon ohituksen jälkeen alkoi vaivata huono, oksettava olo. Oletin sen johtuvan liian vähäisestä nesteen nauttimisesta, mutta olo ei helpottanut, vaikka kuinka kaadoin vettä kurkkuun. 20 kilometriä ennen Someroa voimat olivat niin vähissä, että jouduin pitämään pidemmän tauon bussipysäkillä ja miettimään jatkotoimenpiteitä. Istuessani vehreässä ruohikossa tien laidalla söin yhden pienen meetvurstimakkaran. Ja kas! Muutama minuutti ja huono olo oli tipotiessään. Suolanpuute oli aiheuttanut huonon olon. Vaikka minulla oli jokaisessa juomapullossa elektrolyyttiliuosta, sitä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Nestettä meni niin paljon, että keho tarvitsi lisäsuolaa. Tämän opin jälkeen minulla oli jokaisella osuudella vähintään pari pientä meetvurstimakkaraa pyörän runkolaukussa, eikä huono olo enää päässyt yllättämään.
Loppumatka meni yhä kovenevaa vastatuulta päin taistellessa, mutta lopuksi saavuin
Someron K-Marketin pihaan, joka
oli sovittu noutopaikka, ja jossa Janne jo odotti. Pyörä laitettiin asuntoautoon, ja matka suuntautui Räyskälän
Ilmailukeskukseen saunomista ja yöpymistä varten. Räyskälässä Nuotiomohikaanit tarjosivat runsaan
juhannusillallisen, joka täytti hyvin päivän aikana ehtyneet energiavarastot. Juhannusta ei juurikaan vietetty,
vaan
pää kellahti tyynyyn jo ennen kello kymmentä. Hieno, mutta haastava päivä takana.
Osuuden kilometrit: 127.6
Takaisin ylös
Aamulla heräsin todella sikeästi nukutun yön jälkeen, ja ensimmäinen ajatus oli: taasko pitää lähteä ajamaan. Edellisen päivän koettelemukset olivat vielä tuoreessa mielessä, mutta runsaan aamiaisen ja kahden kahvikupin jälkeen, maailma näytti paljon valoisammalta.
Vähän yhdeksän jälkeen lastasimme pyörän autoon ja lähdimme ajamaan kohti Someroa. Kymmeneltä kaikki oli valmista, takapuoli satulaan ja nokka kohti Jokioista ja kymppitietä. Sää oli kuin juhannuspyhien sään pitääkin olla; aurinkoinen, lämmin ja tyyni. Rankasta edellisestä päivästä huolimatta ajaminen tuntui kevyeltä, ja matka taittui joutuisasti kymppitielle ja sieltä kohti Forssaa. Forssasta matka jatkui Porintietä pitkin kohti Humppilaa. Olen usein ajanut autolla kyseistä tietä, mutta en ole kiinnittänyt huomiota mäkien runsaaseen määrään. Humppilaan asti olikin ylämäki-alamäki voimistelua, joka sai lämpimässä säässä mukavan hien pintaan ajoviimasta huolimatta. Humppilan jälkeen käännyin kohti Urjalaa, jossa pidettiin päivätauko.
Energiatankkauksen ja pienten nokosten jälkeen matka jatkui pilvipoutaisessa säässä kohti Tamperetta. Tampere on sen verran iso kaupunki, että sinne luulisi löytävän ilman sen suurempia ongelmia. Väärin. Urjalasta Tampereelle ei oikeastaan ollut yhtään kunnon tienviittaa. Kenellekään ei ilmeisesti ole juolahtanut mieleen, että joku voisi tulla Tampereelle muuta kuin moottoritietä pitkin. Navigaattorista ei ollut paljon apua, kun sekä Garmin että Google Maps yrittivät jatkuvasti ohjata minut olemattomille pyöräteille. Kolme kertaa löysin itseni moottoritein rampilta ja kerran Viialasta, joka ei ollut ollenkaan reitin varrella. No, tuli nähtyä Viiala, jossa juhannuspäivänä ei ollut ketään tai mitään.
Monen mutkan jälkeen pääsin Tampereelle, jonka läpiajosta voisi kirjoittaa oman
kertomuksen. Todettakoon lyhyesti;
se oli sekavaa, pomppuista ja paikoitellen jopa vaarallista. Tosiasia on, että Suomen kaupungit on rakennettu
autoja
varten. Pääsin kuitenkin ehjänä Tampereen läpi Pispalaan, vaikka eräs erittäin kalliin
automerkin kuljettaja yritti kiilata minut päin betoniporsaita, koska ajoin ajoradalla kun pyörätietä ei ollut.
Tampereella meille tarjosi Jannen tuttu Sami Salonen yöpymispaikan sekä sähköt asuntoautolle. Ja pääsin kunnon
suihkuun sisätiloihin, kun Näsijärveen pulahtaminen ei oikein houkuttanut pitkän ja rasittavan ajopäivän jälkeen.
Kiitos Sami!
Osuuden kilometrit: 137.3
Takaisin ylös
Yö meni taas syvässä unessa ja täysin ilman unia. Uniongelmaiselle, kuten minulle, on yli 100 kilometrin lenkki on ilmeisen hyvä unilääke.
Aamulla syötiin tukeva puuroaamiainen kaikilla lisukkeilla, eli raejuustoa, jogurttia, mansikkahilloa ja ruisleipää juustolla ja meetvurstilla. Jälkiruuaksi vielä proteiinipatukka ja vähän suklaata. 7000 kilokalorin kulutuksella ei tarvitse paljon painonhallintaa miettiä.
Päivän reitti kulkisi tietä 65 pitkin Ylöjärvelle, josta käännyttäisiin pohjoiseen kohti Virtoja. Kartan mukaan välillä Pispala-Ylöjärvi piti olla hyvät ja selkeät pyörätiet, joita ajamalla välttäisi vilkkaan nelikaistaisen tieosuuden. Lähdin optimistisesti ajamaan pyörätietä, mutta jo kilometrin jälkeen olin eksynyt. Navigaattori oli pihalla kuin se kuuluisa lumiukko, ja kun kerran löysin itseni teollisuushallin takapihalta ja kerran vilkkaan tien linja-autopysäkiltä, sain tarpeekseni. Etsin rampin Pispala-Ylöjärvi moottoriliikennetielle, tarkistin että ei ollut liikennemerkkiä, joka kieltäisi pyöräilyn, ja lähdin rohkeasti aamuruuhkan sekaan. Matka Ylöjärvelle oli epämiellyttävä, autoja vilisti jatkuvana letkana ohitseni ja piennar oli täynnä pieniä kiviä ja muuta roskaa. Hiljaa kiitin mielessäni päätöstäni sijoittaa kunnollisiin pistosuojattuihin renkaisiin ennen matkalle lähtöä, sen verran terävän näköistä romua lojui tien varrella. Tämä oli muutenkin yleinen huomio koko matkan ajalta; tienpientareita ei pidetä kunnossa kesän aikana, vaan ne ovat täynnä roskia, kiviä ja lasia, jotka ovat päätyneet sinne talven aurauksessa.
Tampereen läpi ajamisen jälkeen päätin, että välttäisin pyöräteitä ja ajaisin mahdollisuuksien mukaan autojen seassa. Valitettava tosiasia on, että pyörätiet Suomessa ovat erittäin huonossa kunnossa, paikoitellen jopa vaarallisia. Sinänsä sääli, että kalliilla rahalla rakennetut kevyen liikenteen väylät rapistuvat resurssien puutteessa.
Ylöjärvelle pääsin kuitenkin ilman suurempia vaaratilanteita, ja matka jatkui kohti Kurua, jossa päivätauko pidettäisiin hyvän ystäväni luona. Iloinen yllätys oli tien vierellä vilkuttanut tiimimme lääkäri Elina. Elina oli lupautunut auttamaan meitä puhelimitse esimerkiksi vammojen tai sairauksien kanssa. Vaihdettiin kuulumiset, ja jatkoin matkaa.
Jos oli Porintiellä paljon mäkiä, niin nyt niitä vasta olikin. Välillä Ylöjärvi-Kuru oli ylämäkeä toisensa perään. Toki oli alamäkiäkin, mutta ne auttoivat vain vähän, kun alamäen jälkeen oli vastassa taas seuraava ylämäki. Ylöjärveltä Kuruun oli ajotietokoneen mukaan 17 mäkeä. Mäet olivat n. 300–600 metriä pitkiä ja kallistus 4%–9%. Lisäksi mäillä oli taipumus jyrkentyä juuri ennen kuin saavuttiin mäen laelle. Jokaisen mäen laella oli pidettävä lyhyt tauko, koska keho kuumeni nousuissa sään ollessa tyyni ja auringon paahtaessa täydellä teholla. Onneksi olin talven harjoituksissa nimenomaan opetellut sietämään väsymystä, koska nyt sitä todella tarvittiin. Reisiä poltti joka mäessä, mutta ihmeellisesti siihenkin tottuu. Nestettä kului runsaasti, koska hiki suorastaan suihkusi kehosta. Vesivarastot loppuivat ennen aikojaan, mutta onneksi tien vieressä olleesta omakotitalosta sain tankattua pullot täyteen.
Toinen mukava yllätys oli ryhmä saksalaisia retkipyöräilijöitä matkalla Pohjois-Suomeen. Juttelimme hetken ja vaihdoimme kokemuksia sekä sähköpostiosoitteita. Olin mäkijumpasta niin uupunut, että en huomannut puhuvani sujuvaa saksaa parinkymmenen minuutin ajan.
Kuruun saavuin kuitenkin hengissä, ja siellä meitä kestitsi ystäväni Ulla Lampinen ja hänen avomiehensä Pekka. Pidimme pidemmän tauon, koska päivän ensimmäinen osuus oli niin rasittava. Paikka sijaitsi tavattoman kauniilla paikalla Näsijärven rannalla, ja oli tosi virkistävää lepuutella väsyneitä jalkoja viileässä järvivedessä. Loppumatka Virroille oli suhteellisen tasasta, mutta omat riskinsä aiheutti kapea ja murtunut tien piennar sekä vilkas juhannuksen paluuliikenne. Paikoitellen oli pakko siirtyä ajamaan keskelle tietä, koska pientareella ei ollut turvallista ajaa. Matkan ehdottomasti vaarallisin tilanne sattui n. 5 kilometriä ennen Virtoja. Minua lähestyi takaa asuntoauto, joilla on usein tapana pyyhkäistä ohi turhan läheltä. Seurasin auton lähestymistä pyörän tutkalta ja valmistauduin hiljentämään vauhtia sekä siirtymään mahdollisimman oikealle tien reunaan. Hetken verran katseeni oli pois tieltä, kun odotin asuntoauton ohitusta. Asuntoauto ohitti minut, ja kun nostin taas katseeni, niin edessäni oli pientareella poikittain kokonainen pakoputki äänenvaimentimineen. Kerkesin juuri ja juuri väistämään pakoputkea ulos ajoradalle. Onneksi juuri sillä hetkellä ajoradalla ei ollut liikennettä, joten selvisin kunnon säikähdyksellä. Pakoputkeen törmääminen olisi tiennyt kunnon kaatumista ja todennäköistä loukkaantumista. Yleensä osuuksien viimeisimmät kilometrit olivat riskialtteimpia, kun väsymys painoi ja keskittyminen herpaantui, kun määränpää oli jo lähellä.
Virroille, Kitusen Kievariin, saavuin kuitenkin ehjänä. Siellä odotti iloinen yllätys.
Pekka Korhonen perheineen oli saapunut tervehtimään oikein tervetuliaislahjan kera. Loppumatkan antoi virtaa
Siikaisten havupuu-uute, kiitos Pekka siitä! Kuulumiset vaihdettiin, ja sitten pyörä asuntoautoon ja nokka
kohti Vankkurimännikön
leirintäaluetta, jossa vietettäisiin matkan ensimmäistä lepopäivää.
Osuuden kilometrit: 105.3
Takaisin ylös
Lepopäivä tuli juuri sopivaan aikaan, koska kolme ensimmäistä osuutta olivat näin jälkikäteen tarkasteltuna matkan kaikkein vaativimmat. Lepopäivä meni suurimmaksi osaksi nukkuessa ja syödessä. Energiansaanti on elintärkeää, ja vatsan toiminnan kannalta välillä pitää saada ihan kunnon ruokaa, eikä vain energiageelejä, elektrolyyttijuomia ja ateriakorvikkeita.
Aamulla jo rutiineiksi muotoutuneet aamutoimet menivät nopeasti, ja vähän ennen klo 10 olimme Kitusen Kievarilla, jossa meitä jo odotteli erittäin hyvä ystäväni Jan Österlund ja hänen vaimonsa Susanna Österlund. Olemme tunteneet Jannen kanssa 10-vuotiaista asti, ja vaikka välillä on ollut pitkiäkin taukoja yhteydenpidossa, niin ystävyys on säilynyt. Jannen vaimosta, Susannasta, mainittakoon, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka tuovat auringonpaisteen mukanaan minne ikinä tuleekin. Hieno ihminen, ja oli ilo että hän oli jonkin matkaa mukanamme. Nytkin aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja lämpötila lähenteli aamupäivällä jo 25 astetta.
Olin siis matkassa kahden Jannen kanssa, joten sekaannuksen välttämiseksi käytän tästä lähtien Janne Tiaisesta nimeä Huolto-Janne ja pyöräilijä Jannesta pelkästään Janne.
Jannen oli tarkoitus ajaa kanssani välit Virrat-Vimpeli ja Vimpeli-Sievi, eli Pohjanmaan läpi. Janne on asunut seudulla, joten tiet olivat hänelle tuttuja. Lisäksi hän on erittäin kokenut maantiepyöräilijä, ja kahden seuraavan osuuden aikana sain arvokasta oppia kokeneemmalta pyöräilijältä.
Lähdimme matkaan vähän klo 10 jälkeen, ja Suomi-neito näytti kyllä kauneimmat puoleensa meille. Sää oli lämmin, tuuli olematon ja luonto oli hehkeimmillään ja vehreimmillään. Kolmen yksin ajetun osuuden jälkeen oli mukavaa saada juttuseuraa. Emme me paljon jutelleet, mutta silloin tällöin ajelimme vierekkäin ja vaihdoimme muutaman sanan. Liikenne oli hiljaista, tie hyväkuntoinen ja pienen lämmittelyn jälkeen matka alkoi toden teolla luistaa. Vaikka keskinopeus ei tällä matkalla ollut tärkeä, niin Janne piti yllä ihan mukavaa vauhtia. Pysyin hyvin perässä, ja välillä innostuimme jopa tekemään pieniä spurtteja. Minulle oli hienoa huomata, että vähän kovempi vauhti ei juurikaan vaikuttanut minun jaksamiseeni.
35 kilometrin ajon jälkeen tien vieressä seisoi auto, jonka Kroatian maajoukkueen paitaan (meneillään oli jalkapallon EM-kisat) pukeutunut kuljettaja vilkutti iloisesti meille. Lentäjäystäväni Räyskälästä, Tomi Ylinen, oli bongannut meidät seurannasta, ja iloisen rupattelun ja pakollisten valokuvien jälkeen, jatkoimme matkaa. Ähtärissä pidimme hyvin ansaitun jäätelötauon, ja siitä saadusta energiasta jatkoimme vauhdikasta menoa kohti päivätaukopaikkaa, joka oli Ähtärinjärven rannalla sijaitseva P-alue. Tauolla kaikkea tekemistäni valvova ajotietokone ilmoitti uudesta 40 kilometrin ennätyksestä, joka oli 1:28:51, eli ei ihan sunnuntaipyöräilyllä oltu. Tietty Jannen vetoapu vaikutti, mutta ihan itse piti kuitenkin polkea.
Tauon jälkeen poikkesimme isoilta teiltä, ja kohteenamme oli Ähtärinjärven rannalla sijaitseva Sunilansalmen kahvila. Tänne aivan ihastuttavaan pieneen kahvilaan en olisi löytänyt ilman Jannen paikallistuntemusta. Keskikesän auringon lämmittäessä nautimme pitkän matkan pyöräilijän välipalan; kahvit ja Berliininmunkit. Kahvin merkitystä ei muuten pidä aliarvioida kestävyysurheilussa. Se antaa valtavan piristysruiskeen lähes tunniksi, siis aivan sallittua dopingia. Loppumatka sujui samalla vauhdilla Jannen halkoessa tuulta edessäni. Samalla tuli tutuksi ryhmäajon käsimerkit, jotka helpottavat ajoa, jos ajetaan isommassa ryhmässä.
Vimpeliin saavuttiin hyvissä voimissa, ja siellä meitä oli vastassa Huolto-Janne ja Susanna. Susanna oikein mansikoiden kera, jotka maistuivat taivaalliselta koko päivän pyöräilyn jälkeen. Janne ja Susanna lähtivät yöpymään Soiniin, ja Huolto-Janne ja minä lähdimme pystyttämään leiriä SF-Järvicaravan leirintäalueelle Lappajärven rannalla. Järvicaravan oli tavattoman hyvin hoidettu pieni leirintäalue, joka sijaitsi luonnonkauniilla paikalla aivan Lappajärven rannalla. Kun paikanpitäjät kuulivat, millä matkalla olimme, niin he kieltäytyivät ottamasta maksua yöpymisestä. Muutenkin järvicaravanilaiset olivat äärettömän kiinnostuneita pitkästä taipaleestamme Suomen halki, ja sitä kerrattiin aina saunan lauteille asti. Kerrassaan mukavaa porukkaa.
Ilta Lappajärven rannalla oli tavattoman hieno! Istuin varmasti puoli tuntia valtavan järven rannalla väsyneitä jalkojani vilvoitellen viileässä rantavedessä. Tullessani saunasta asuntoautolle siellä odotti valmis iltapala. Huolto-Janne oli taas pannut parastaan, ilmiö, joka toistui koko matkan ajan.
Unta ei taaskaan tarvinnut odottaa. Hyvä, kun kerkesin omaan makuusoppeeni, ennen kuin
Nukkumatti valtasi minut.
Osuuden kilometrit: 119.1
Takaisin ylös
Päivä toisti aika pitkälti edellisen päivän kaavaa. Heti aamusta aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, ja lämpötila oli jo aamukahdeksalta yli 20 astetta. Klo 10 aikoihin tapasimme Jannen ja Susanna hylätyllä huoltoasemalla, johon edellisen päivän osuus oli päättynyt.
Lähdimme polkemaan läpi kauneinta Pohjanmaata porottavassa auringonpaisteessa kohti päivätaukopaikkaa, joka oli tällä osuudella Kaustisilla. Matkan varrella ihastutti, miten siistissä kunnossa kaikki oli Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla. Maatilat olivat hyvin hoidetut, peltojen reunat olivat kuin viivoittimella vedetyt eikä missään lojunut turhaa roinaa. Jopa traktorit olivat kuin suoraan pakasta vedetty. Kaiken kruunasi lempeän pehmeä lannantuoksu, joka ei ollut lainkaan vastenmielinen. Päinvastoin – ilman sitä maisemakuva ja haju olisivat olleet vaillinaisia. Hieno kokemus kaupungissa kasvaneelle pojalle!
Kaustisille saavuttiin vähän lämmön uuvuttamina, jossa Huolto-Janne jo odotti. Ateriakorvike, vähän lisää elektrolyyttejä ja litra hiilihydraattiliuosta kehoon, ja sitten lepäämään varjoon. Kun lämpötila hipoo 30 asteetta, niin kehon energian- ja nesteenkulutus on melkoista luokkaa. Yleensä päivätauko vietettiin autossa, mutta nyt se ei tullut kuuloonkaan. Autossa olisi voinut nimittäin saunoa.
Tunnin levon jälkeen matka jatkui kohti Sieviä. Juoma- ja venyttely taukoja pidettiin usein, koska lämpö on todella petollinen pyöräillessä. Ajoviiman takia lämpö ei tunnu, ja hyvin nopeasti saattaa ajaa itsenä nestehukan partaalle. Nestehukan iskiessä siitä ei enää selviä muutamalla kulauksella vettä. Nestehukka on elimistön vakava nesteenpuute, ja siitä toipuminen saattaa kestää jopa vuorokauden. Nyrkkisääntönä voi pitää, että jos juot vasta silloin kun sinulla on jano, olet jo auttamattomasti myöhässä.
Toholammilla pidimme pakollisen jäätelötauon. Siinä mutustellessamme jäätelöpuikkojamme, meitä tuli jututtamaan erittäin sympaattinen paikallinen neitokainen. Muutaman lauseen jälkeen selvisi, että daami harrasti triatlonia, ja sitten juttua riittikin. Erotessamme annoin hänelle projektimme käyntikortin, ja lähdimme taivaltamaan viimeisiä kilometrejä kohti Sieviä. Mainittakoon, että muutama päivä myöhemmin sain tsemppiviestin ajotietokoneeseen kyseiseltä daamilta. Matkan parasta antia olikin tutustua ventovieraisiin ihmisiin ympäri Suomea ja saada heistä projektin seuraajia.
Sieviin saavuimme alkuillasta, ja lämpimin halauksin erosimme Susannasta ja Jannesta. Oli todella hieno, että sain taivaltaa kaksi osuutta hyvän ystäväni Jannen kanssa!
Me lähdimme Huolto-Jannen kanssa leiriytymään Urjanlinnan leirintäalueella, joka on
iso leirintäalue Maasydänjärven
rannalla. Leirintäalueella oli oikein ravintola anniskeluoikeuksineen ja tanssilava. Jostain syystä kumpikaan
edellä
mainituista eivät kiinnostaneet, vaan suihkun ja iltapalan jälkeen kuuluisa Nukkumatti raahasi meidät
sänkyihimme.
Osuuden kilometrit: 112.4
Takaisin ylös
Aamu valkeni pilvipoutaisena ja selkeästi viileämpänä kuin kaksi edellistä päivää. Urjanlinnan leirintäalue nukkui vielä ruususen unta, kun suuntasimme Fiatin nokan kohti edellisen päivän lopetuspaikkaa. Vähän klo 9 jälkeen olin satulassa ja lähdin taittamaan matkaa Ylivieskan, Oulaisten ja Vihannin kautta Limingan Halpahallin pihaan, joka oli sovittu osuuden päätöspisteeksi.
Kahden edellisen päivän kesäiset muistot tuntuivat hyvin etäisiltä, kun lievässä vastatuulessa poljin suhteellisen yksitoikkoista tietä. Yksitoikkoisuutta lisäsi seuralaisen puute. Jannen seura oli tuonut mukavaa vaihtelua aika yksinäisen polkemiseen halki Suomen. Ei minulla mitään yksinäisyyttä vastaan ole, päinvastoin viihdyn hyvin maantiellä yksin pyöräni ja ajatusteni kanssa, mutta yhtäkkinen matkakaverin puute korosti, kuinka yksin sitä onkaan ajatustensa kanssa.
Kesken maantiepohdiskelun havahduin pyöräni tutkan äänekkääseen piipahdukseen takaa lähestyvästä autosta. Kokemuksen myötä on oppinut kuulemaan, missä kulmassa auto lähestyy, eli kuinka läheltä ohitus tulee tapahtumaan. Ja tämä auto oli tulossa todella läheltä! Väistin niin kauas ulos oikealle kuin mahdollista. Tien piennar oli siinä kohtaa aika kapea ja vielä kaiken lisäksi murtunut ja sorainen. Väistäminen ei auttanut – musta Audi ohitti minut arviolta 140–150 km/h vauhdilla, ja niin läheltä, että Audin peili hipaisi reittäni. Tilanne oli hetkessä ohi, mutta onnistuin saamaan ylös tämän teiden ritarin rekisterinumeron.
Pysähdyin välittömästi ja laitoin rekisterinumeron muistiin puhelimeni muistiinpanoihin. Jokin tunne sisälläni kertoi minulle, että kohtaaminen tämän kaistapään kanssa ei ollut viimeinen tällä reissulla. Näpytellessäni numeroa muistiin huomasin käteni tärisevän. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että tämä autoilija oli selkeä poikkeus muista autoilijoista. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta autoilijat huomioivat maantiepyöräilijää tosi hyvin. Iso kiitos siitä!
Tämän pienen tapahtuman jälkeen matka jatkui ilman sen suurempia välikohtauksia, kunnes 20 kilometriä ennen Liminkaa puhelimeni soi. Linjan toisessa päässä oli Janne, joka kertoi että asuntoautosta oli mennyt kytkin, ja auto seisoi keskellä risteystä Limingalla. Muutaman sekunnin päässäni vilisti kaikki suomen- ja ruotsinkieliset kirosanat. Taisi seassa olla muutama saksankielinenkin. Sitten järki sai taas minut valtaansa. Jos makaisin ojassa tajuttomana auton päälle ajamana, se olisi ongelma. Kytkimen rikkoutuminen ei ollut sitä. Se oli vain asia, joka piti hoitaa. Pyysin Jannea hoitamaan auton pois risteyksestä, ja sitten kun minä saapuisin paikalle, pohtisimme ongelmaa yhdessä. Ajoin osuuden loppuun, tein normaalit ajonlopetusrutiinit ja lähdin sitten polkemaan parin kilometrin matkan paikkaan, jossa siipirikko asuntoautomme nökötti. Saapuessani paikalle auto oli saatu pois risteyksestä muutaman avuliaan mopopojan avulla. Ryhdyimme pohtimaan vaihtoehtoja. Autostamme oli katkennut kytkinvaijeri, ja kello oli jo yli viisi, joten mahdolliset asuntoautojen huoltoliikkeet olivat todennäköisesti kiinni. Yritimme kuitenkin soittaa muutamaan ja saimme kuin saimmekin yhden huoltoliikkeen edustaja langan päähän. Melko nopeasti kävi ilmi, että kyseistä huoltoliikkeen edustajaa ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa meidän naurettava pikku ongelmamme. Tämä asiakaspalvelun kukkanen oli töykeä, vähättelevä ja jopa röyhkeä. Lopuksi, ennen kuin saimme luurin korvaamme, Herra Aurinkoinen väitti, että kyseistä kytkinvaijeria ei saa Suomesta, vaan se pitää tilata Saksasta, ja siinä menee ainakin pari viikkoa. Lopulta tilasimme netistä huollon Kempeleen BestCaravan-liikkeeseen, soitimme hinausauton ja jäimme odottamaan sen saapumista. Odottaessamme mietimme eri vaihtoehtoja, jos autoa ei saataisi kuntoon. Onni onnettomuudessa oli, että seuraava päivä oli ohjelmassamme lepopäivä, joten meillä oli pari päivää aikaa hoitaa tämä pieni kytkinongelma pois maailmanjärjestyksestä.
Reilun tunnin odottelun jälkeen hinausauto saapui. Lupsakan oloinen hinausauton kuljettaja tempaisi Fiatin lavetille, ja tuntia myöhemmin olimme parkissa Kempeleellä. Ihmettelimme valtavaa määrää asuntoautoja BestCaravanin parkissa, ja pienen pohdiskelun jälkeen totesimme, että kaikki autot olivat menossa Pudasjärvelle, jossa alkaisi parin päivän sisällä Suviseurat. BestCaravanin yhteydessä oli myös matkaparkki, jossa Suviseuralaiset yöpyivät. Herramme Vapahtajan luvalla varastimme yhdestä tolpasta sähköä, jotta saimme iltapalan tehtyä. Pitkän päivän jälkeen alkoi jo olla vähän nälkä. Saunaankin päästiin, jossa porukalla rukoilimme kytkinvaijerimme korjaantumista. Ei toiminut. Saapuessani autolle kytkinvaijeri oli edelleen poikki. Seuraavalla kerralla pyydän apua Allahilta.
Aamulla olimme kärppänä klo 8 huoltohallin oven kupeessa. Olihan meille varattu netistä huolto heti aamuksi. Varttia yli kahdeksan paikalle laahusti reilu kaksikymppinen miehenalku, joka ilmoitti laiskasti, että moottorihuoltoja ei enää tehdä, pelkästään vaunujen sisustus-, vesi- ja sähköhuoltoja. Hivenen ärtyisästi kysyin, miksi sitten netistä voi varata kytkinhuollon. Viimeisillä voimillaan kaveri vastasi, että nettisivuista vastaava kaveri oli kadonnut (!) eikä kukaan vastannut enää sivujen päivittämisestä. Ennen kuin kaveri lyyhistyi täysin kasaan, hän ilmoitti että reilun kilometrin päässä oli autokorjaamo nimeltä Jakari. Sieltä kannattaisi kysyä apua.
Nilkutimme starttimoottorin ja kakkosvaihteen avulla kyseiseen paikkaan, ja siellä oli
kuin olikin pieni vanhan ajan
autokorjaamo, jonka pihalla lojui eri lahoamispisteessä olevia autonraatoja. Likaisiin haalareihin somistautunut
paikan omistaja tuli ulos meitä vastaan, ja selitimme hänelle ongelmamme. Olimme tässä vaiheessa jo niin
kyllästyneitä joka paikassa saamaamme huonoon palveluun, niinpä toiveemme eivät olleet kovin korkealla. Mitä
vielä!
Kuultuaan huolemme Herra Jakari kävi Fiatimme kytkinpolkimen kimppuun, ähisi ja puhisi jonkun aikaa, jonka jälkeen
hän totesi iloisesti; kyllä tämä on korjattavissa, otetaan auto sisään halliin. Työnsimme kolmeen mieheen auton
sisälle huoltohalliin, jonka jälkeen meidät ohjattiin huoltamon takahuoneeseen, jossa oli tarjolla kahvia, mehua
ja
munkkeja(!) Janne joutui lähtemään asioille Ouluun, pyörällä tietenkin, ja minä jäin päivystämään auton korjausta
ja
munkkeja. Hetken kuluttua Herra Jakari ilmestyi takahuoneeseen, kaivoi hetken jotain varaosalaatikkoa, nosti
lopulta
laatikosta pitkän mustan vaijerinpätkän ja totesi melkein riemukkaasti:
- Arvasinhan, että minulla on yksi tällainen kytkinvaijeri tällä jossain lojumassa!
Siis kytkinvaijeria, jota suurten matkailuautokorjaamoiden mukaan ei löytynyt koko Suomesta, löytyikin pienen
kempeleläisen autokorjaamon takahuoneesta.
Varttia myöhemmin automme oli kunnossa, ja kun kyselin maksua, niin Herra Jakari kieltäytyi ottamasta korvausta, kun kuuli, millaisella matkalla olimme. Annoin hänelle suklaalevyn ja projektimme T-paidan muistoksi, ja erosimme erittäin hyvillä mielin.
Minä lähdin ajamaan asuntoautolla Kempeleeltä kohti Nallikarin leirintäaluetta
Oulussa, jonne Janne saapui illansuussa ajettuaan
toistasataa kilometriä pyörällään. Kova mies polkemaan hänkin. Maatessani illalla pimeässä makusopessani, en
voinut
olla hymyilemättä ja ihailematta Herra Jakaria ja hänen suhtautumistaan maailmaan. On vain niin hienoa, että vielä
on olemassa hänen kaltaisiaan ihmisiä.
Osuuden kilometrit: 125.20
Takaisin ylös
Päiväksi oli luvattu sadetta, joten heräsimme todella aikaisin edellisen kahden päivän koettelemuksista huolimatta. Etelästä lähestyi saderintama, ja ajatuksena oli ajaa mahdollisimman pitkälle, ennen kuin saderintama saavuttaisi meidät. Nopea aamiainen, tavaroiden lastaus ja Fiatin nokka kohti Liminkaa, johon edellinen osuus oli päättynyt. Kello taisi olla vasta vähän yli kuusi, kun polkaisin Aaveratsun vauhtiin ja käännyin vielä siihen aikaan hiljaiselle kasitielle.
Kempeleelle matka sujui joutuisasti, tuuli oli lähes tyyni eikä mäkiä ollut. Tien piennar oli hyvässä kunnossa, joten 25-27km/h nopeuden pitäminen sujui vaivatta peruskuntosykkeellä. Lähestyessäni Oulua alkoi ns. tökkiä. Oulun ympäristö oli täynnä tietöitä ja sekavia risteyksiä, joten suunnistaminen pyörällä tuotti suuria vaikeuksia. Tienviitat olivat epämääräisiä, jos niitä yleensä oli. Kuten monesti aikaisemmin tällä matkalla olin todennut; Suomen tieverkosto on tehty vain ja ainoastaan autoja varten. Janne ratkaisi nokkelasti tämänkin ongelman; hän ajoi asuntoautolla edelläni, ja aina kun tuli risteys tai liikenneympyrä, hän pysäytti asuntoauton oikealle erkanemiskaistalle merkiksi minulle. Näin pääsimme ohittamaan sujuvasti Oulun labyrinttimaisen ympäristön.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoitus jatkaa tiellä 20 Pudasjärvelle ja sieltä kääntyä tielle 78 kohti Rovaniemeä. Pudasjärvellä vietettävät Suviseurat kuitenkin vesittivät tämän suunnitelman. Emme halunneet lähteä pyörällä asuntoauto/asuntovaunukaravaanin sekaan, joten oli valittava toinen reitti. Päätimme kääntyä Kiimingistä suoraan pohjoiseen johtavalle pikkutielle, joka yhtyisi vähän ennen Rovaniemeä alkuperäiseen reittiimme. Koska Suomen pikkutiet ovat hyvin vaihtelevassa kunnossa, niin Janne kävi asuntoautolla etukäteen tarkistamassa tien kunnon, ennen kuin minä lähtisin pyörällä seikkailemaan sinne. Janne totesi tien olevan ajokelpoinen, joten lähdin polkemaan sitä kohti pientä paikkakuntaa nimeltä Oijärvi.
Etelästä puskeva saderintama alkoi olla jo uhkaavan lähellä, ja lähestyvä tummanpuhuva taivas antoi hyvin puhtia jalkoihin. Kirjaimmellisesti ajoin sadetta karkuun. Rintama oli kuitenkin nopeampi, ja noin 100 kilometrin ajon jälkeen se saavutti minut. Asuntoauto parkkiin aution tien laidalle ja päivätaukoa viettämään. Hikiset vaatteet pois päältä, ateriakorvike kehoon ja sitten omaan punkkaan selälleen. Kymmenen sekuntia myöhemmin olin sikeässä unessa. Tunnin kuluttua Janne herätti minut ja ilmoitti, että sade oli lakannut. Tutkimme säätutkaa ja totesimme, että toinen, vähän kapeampi, sadealue saavuttaisi meidät parin tunnin sisällä. En halunnut jäädä odottelemaan niin pitkäksi aikaa, joten sadevarustus päälle, pullot täyteen energiajuomaa, pakolliset Tupla-patukat pyörän runkolaukkuun ja matkaan. Ilma oli mukavan raikas ja happirikas sateen jäljiltä, ja nokosten piristämänä matka taittui mukavaa vauhtia. Noin tunnin jälkeen toinen sadealue saavutti minut muutaman kunnon ukkosmurahduksen saattelemana. Vettä tuli kuin saavista kaataen, mutta tätä reissua varten hankittu GoreTex ajoasu piti loistavasti vettä, enkä päässyt missään vaiheessa kastumaan. Itse asiassa kaatosateessa pyöräily pitkin hiljaisia metsäteitä oli tosi hieno kokemus.
Oijärvellä taivas alkoi vaaleta, ja hetkeä myöhemmin sade lakkasi. Aurinko putkahti
esiin tummien pilvien takaa, ja
hetken kuluttua luonto peittyi lähes satumaiseen usvaan. Pysähdyin linja-autopysäkille ja jäin ihailemaan luonnon
tarjoamaa näytelmää. Tienvierusta suorastaan hehkui erilaisten kukkien väriloistoa. Jossain kaukana jylisi koski.
Oli aivan tyyntä. Muutama lintu aloitti konserttinsa esiin tulleen auringon kunniaksi. Minusta ne kuitenkin
lauloivat minulle. Tien vieressä oli pieni niitty, jossa kukat, heinät ja usva tanssivat hidasta, lähes
taianomaista
tanssiaan.
Sitten näin hänet.
Nuoren tytön, joka soitti viulua. Hän oli pukeutunut vaaleanharmaaseen kesämekkoon, joka sai hänet näyttämään
melkein läpinäkyvältä usvan seassa. Hän käveli hitaasti niityn poikki soittaen viuluaan. Viulun ääni oli niin
hiljainen, että se kuulosti lähinnä illan viimeiseltä tuulenvireeltä. Yritin kuulostella, mitä kappaletta tyttö
soitti, mutta ääni kävi sitä heikommaksi mitä lähemmäksi metsänlaitaa hän käveli. Tai oikeastaan hän ei kävellyt,
hän leijui. Kuin enkeli niityn kukkameren seassa.
Sitten tunnistin kappaleen.
Se oli Sibeliuksen Finlandia. Vaikka viulun ääni oli enää tuskin kuultavissa, kappaleesta ei voinut erehtyä.
Nousin
ylös mennäkseni tytön luo, mutta kun tulin niityn reunalle, hän oli haihtunut yhtä nopeasti kuin oli tiivistynyt
silmieni eteen. Jäin hetkeksi tuijottamaan paikkaa, jossa olin viimeksi nähnyt tytön, mutta tyttö oli ja pysyi
poissa. Kävelin syvissä mietteissä takaisin pyöräni luo. Aurinko lämmitti mukavasti, ja usva alkoi pikkuhiljaa
väistyä. Oli aika jatkaa matkaa. Kevensin hiukan ajovarusteitani ja kiipesin pyörän satulaan. Päivän
kilometrisaldo
näytti 145 kilometriä, ja koska tuuli oli saderintaman jälkeen kääntynyt myötäiseksi, päätin että tänään ajetaan
vähintään 200 kilometriä. Juuri ennen kuin olin lähdössä ajamaan, vilkaisin vielä niitylle. Aivan niityn reunassa,
melkein metsässä, oli vielä jonkun verran usvaa ilmassa. Ja usvan keskellä seisoi tyttö vaaleassa mekossaan.
Katsoimme hetken toisiamme, ja varovasti, melkein arasti vilkutin hänelle. Tyttö hymyili ja vilkutti takaisin
minulle. Sitten hän kääntyi ympäri ja haihtui metsään. Tiesin, etten koskaan enää näkisi häntä.
Kun lähdin ajamaan, ajoviima alkoi tutusti humista korvissani. Ehkä kuvittelin, mutta hetken verran se kuulosti
Finlandialta.
Osuuden kilometrit: 202.5
Takaisin ylös
Edellisen päivän pitkä osuus, yli 200 kilometriä, päätettiin pienelle sivutielle n. 40 kilometriä ennen Rovaniemeä. Voimat olisivat hyvin riittäneet Rovaniemelle asti, mutta silloin iltatoimet ja nukkumaan meno olisivat menneet niin myöhään, että päivärytmi olisi mennyt sekaisin. Sinänsä valoa riitti hyvin, koska olimme jo melkein yöttömän yön vyöhykkeellä.
Vietimme yön Ähtärin eläinpuiston leirintäalueella, jossa oli siistit puitteet leirinnälle. Muutenkin leirintäalueet paranivat mitä pohjoisemmaksi tulimme.
Päivän osuudeksi suunnittelimme ajamista Sodankylään asti, jonne oli n. 180 kilometriä. Päiväosuudet pitenivät, mutta jaksaminen ja vireystila tuntuivat vain paranevan mitä pidemmälle matka edistyi. Keho oli siirtynyt ns. turnausmoodiin, jossa tuntuu siltä, että voisi jatkaa polkemista loputtomiin. Syke ei juuri noussut yli peruskuntotason, ja jalat tekivät uskollisesti töitä, vaikka välillä poljettiin pitkiäkin ylämäkiä. Kaiken kaikkiaan ajaminen oli nautinnollista, varsinkin kun maisemat olivat kuin suoraan postikortista.
Yhdeksän aikoihin olin valmis lähtemään taittamaan päivän osuutta. Vähän oli perhosia
vatsassa, koska piti ajaa
Rovaniemen läpi, eikä kokemukset pyöräilystä vieraassa kaupungissa olleet erityisen positiivisia. No, ei muuta
kuin
härkää sarvista kiinni ja matkaan. Tuulen piti alkumatkasta olla aavistuksen verran takaa, mutta sitä se ei ollut.
Tuuli puski vastaan, ja muutenkin meno tuntui vaivalloiselta. Parin kilometrin polkemisen jälkeen ihmettelin,
miksi
maisema näytti niin tutulta. Erityisesti huomioni kiinnitti tien vieressä nököttävä salaman halkaisema mänty. Eikö
se ollut siinä jo eilen? Aurinkokin paistoi oudosta suunnasta. Pysäytin tien varteen ja ryhdyin tutkimaan
navigaattoria. Ei tarvinnut kauan tutkia, kun emämunaus paljastui minulle.
Olin lähtenyt väärään suuntaan.
Samalla ajotietokoneeseen tuli tuttavalta viesti, jossa hän ihmetteli miksi olin lähtenyt etelän suuntaan
pohjoisen
sijasta. Kirosanavarastoni on varsin laaja, mutta nyt se oli loppua, kun käänsin pyörän ympäri ja lähdin
polkemaan takaisinpäin. Onneksi en kerennyt ajaa kuin kolme kilometriä väärään suuntaan, mutta se harmitti aivan
vietävästi. Seuraavat 20 kilometriä poljettiin sitten sillä kuuluisalla apinan raivolla, ja se helpotti hieman
harmitusta.
Rovaniemelle saavuin vajaan kahden tunnin polkemisen jälkeen. Ennen keskustan läpiajamista pidimme Jannen kanssa lyhyen taktiikkapalaverin Kemijoen rannalla sijaitsevalla taukopaikalla. Rovaniemen läpi kulki navigaattorin mukaan pyörätie, mutta edellisten kaupunkien viisastamana päätin ajaa autoliikenteen seassa. Se, että pyörätie on merkattu karttaan, ei tarkoita sitä, että siinä on pyörätie saati että se on ajokelpoinen. Ei muuta kuin rohkeasti vaan liikenteen sekaan. Onneksi liikenne oli vähäistä ja liikennevaloja paljon, joten liikenteen vauhti oli juuri sopiva pyöräilylle. Rovaniemeläiset autoilijat olivat tosi kohteliaita ja varoivat hienosti autojen seassa seikkailevaa etelän miestä. Kemijoen ylityksen jälkeen olisi pitänyt jatkaa E75 tietä kohti pohjoista, mutta se oli käytännössä mahdotonta. Tie oli nelikaistainen moottoriliikennetie, ja ajaminen siellä olisi ollut aivan liian riskialtista. Juuri kun neuvot olivat loppumassa, niin silmiini osui pyörätien merkki ja sen alla kyltti: Napapiiri 5. Bingo! Jos joku pyörätie Suomessa on hyvin merkattu, niin sen on oltava tie, joka vie joulupukin pajalle. Optimistisesti lähdin polkemaan tienviitan osoittamaan suuntaan varmana siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen. Väärin. Kilometrin jälkeen pyörätie haarautui kolmeen eri suuntaan ilman minkäänlaista viitoitusta. Garmin ajotietokone ei tunnistanut koko pyörätietä, joten päätin valita keskimmäisen, sillä olenhan aina ollut kultaisen keskitien kulkija. Vartin polkemisen jälkeen löysin itseni rovaniemeläisen kerrostalon takapihalta, jossa keski-ikäinen rouva tamppasi mattoja. Pyörä ympäri ja takaisin sinne, missä pyörätie haarautui. Juuri kun olin arvuuttelemassa, josko ottaisin vasemman vai oikean tien, niin risteykseen saapui japanilainen pyöräryhmä, jolla oli opas mukana. Veikkasin, että tämä kaukana kotoa oleva ryhmä kovaäänisiä japanilaisia oli menossa napapiirille, joten lyöttäydyin sujuvasti heidän seuraansa. Kohteliaana miehenä katsoin aiheelliseksi tervehtiä uusia matkakumppaneitani sillä ainoalla japaninkielisellä sanalla, jonka osaan – Kamikaze. Tervehdys sai aikaiseksi omituisen hiljaisuuden japanilaisryhmässä, joten päätin jättää japanin puhumisen sikseen.
Kuten olin arvannut, japanilaiset olivat menossa napapiirille, ja muutaman kilometrin pyöräilyn jälkeen olin taas kartalla ja jatkoin matkaa omin päin. Napapiirille saapuminen oli hieno kokemus! Olin tullut Hangosta asti tänne lihasvoimalla, ja ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että projekti saattaisi onnistua. Vähän ennen Rovaniemeä oli myös tullut 1000 kilometriä täyteen, joka oli minulle eräänlainen maaginen merkkipaalu.
Olin ajatellut vierailevani joulupukin pajalla, kun kerran tänne asti oli tultu, mutta aurinkoinen ja lämmin kesäsää poutapilvineen sopi erittäin huonosti yhteen joulukuusien, koristeiden ja tonttujen kanssa, joten jätin visiitin väliin. Pakollisen napapiiriselfien jälkeen lähdin jatkamaan matkaa kohti Sodankylää.
Matka jatkui mukavasti pienen myötätuulen saattelemana. Tie oli hyväkuntoinen, ja tien
varrella oli runsaasti
vesistöjä. Järvillä, joilla ja merellä on erityinen paikka sydämessäni, ja tasaisin väliajoin piti pysähtyä jonkun
vesistön rannalle ja ihailla Lapin kirkkaita vesistöjä. Välillä olin niin syvällä ajatuksissani, että vasta Jannen
viesti toi minut takaisin todellisuuteen. Mies ihmetteli, kun seurantapiste ei liikkunut pitkään aikaan. Lapin
pitkillä osuuksilla löysin sellaista mielirauhaa, jota olen lähes koko elämäni etsinyt.
Meditaatiotuokioista huolimatta saavuin hyvissä ajoin Sodankylään, Nilimellan leirintäalueella, jossa Jannella oli
jo leiri ja ruoka valmiina.
Osuuden kilometrit: 181.5
Takaisin ylös
Aamu valkeni pilvisenä ja huomattavasti viileämpänä kuin edellisenä päivänä. Asia ei sinänsä tullut meille yllätyksenä, koska tarkistimme aina edellisenä iltana sääennusteen seuraavaa päivää varten. Lisäksi seurasimme tarkasti sadetutkaa, jotta päälle saataisiin ajoissa oikeanlaiset ajovarusteet. Yksi maantiepyöräilyn suurimmista haasteista on pukeutuminen. Liian paljon vaatetta aiheuttaa runsasta hikoilua, ja siten turhaa nestehukkaa. Liian vähäinen pukeutuminen saa aikaiseksi kylmettymisen ja altistumisen sairastumiselle. Joka päivä, kun lähdin ajamaan päivän osuutta, niin 10–20 kilometrin kohdalla tarkistimme pukeutumisen ja korjasimme sitä tarvittaessa.
Tänään oli siis edessä oli lähes 160 kilometrin osuus Ivaloon. Matka lähti kankeasti liikkeelle, keho ei tahtonut millään lämmetä ja jalat tuntuivat olevan eri puuta muun kehon kanssa. Syynä saattoi olla kahden edellisen päivän lähes 400 kilometrin ajomatka, tai sitten yksinkertaisesti viileä ilma. Lämpötila ei vielä aamulla noussut juuri yli 10 asteen. Siispä huoltoauto paikalle ja paksumpaa housua jalkaan. Ja siitähän se lähti! Muutaman kilometrin jälkeen keho lämpeni, ja matka alkoi taittua.
Maisema muuttui yhä karummaksi mitä pohjoisemmaksi tulin. Ajotietokoneeseen virtasi solkenaan viestejä paikoista, joissa kannattaisi käydä. Tällä reissulla ei kuitenkaan oltu nähtävyyksiä katsomassa, niitä kyllä tuli jatkuvasti vastaan pyörän selässä.
Ensimmäiset porot tulivat vastaan Peurasuvannossa, ja eläinystävänä oli kerta kaikkiaan pakko pysähtyä jutustelemaan Pettereiden kanssa. Minusta poro on äärettömän sympaattinen eläin, ja joka kerta kun tien vierellä laidunsi porolauma, oli pakko pysähtyä ihailemaan niitä. Porot eivät paljon minusta piitanneet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Yritin ottaa selfietä niiden kanssa huonolla menestyksellä.
Porotauoista huolimatta matka eteni suhteellisen ripeästi karuissa, mutta upeissa maisemissa. Ymmärrän nyt paremmin ihmisiä, jotka ovat menettäneet sydämensä Lapille. Vaikka kokemus oli pääpiirteittäin positiivinen, niin murheen aiheitakin oli. Tien vierustat olivat nimittäin täynnä kaikenlaista roskaa aina oluttölkeistä vauvan vaippoihin. Välillä tuli mieleen, että me suomalaiset emme ansaitse ainutlaatuista luontoamme, sen verran välinpitämättömästi me siihen suhtaudumme. Tien varsilla lojui myös valtava määrä kuolleita eläimiä, liikenteen uhreja. Aivan oma lukunsa oli järjetöntä ylinopeutta ajavat autot. Parhaimmillaan arvioin ohittavan auton nopeudeksi lähes 200km/h. Suoraan sanottuna täysin kaistapäistä hommaa, varsinkin kun tien poskessa laidunsi porolaumoja.
Päivätauko pidettiin Tankavaaran kultamuseolla, johon Janne kävi tutustumassa. Minä käytin tauon siihen, mihin yleensäkin; energiatankkaukseen ja nukkumiseen. Tauon jälkeen taivaalta alkoi tulla vettä, joten sadevarusteet niskaan ja takaisin tien päälle. Matka eteni hitaasti, mutta varmasti, kohti Magneettimäkeä, josta moni oli varoittanut etukäteen. Magneettimäki on legendaarinen mäki Saariselän kupeessa, jonka historiasta voi lukea enemmän tästä.
Vähän ennen Saariselkää maasto alkoi nousta tasaisesti. Nousu ei ollut jyrkkä, se vaihteli 1% ja 3% välillä. Muutaman kilometrin matkalla noustiin 360 metriin merenpinnasta, josta sitten laskettiin alas kohti Ivaloa. Alamäki oli upea kokemus! Kyyryssä pyörän päällä mentiin kuin Kalevi Häkkinen aikoinaan sateen piiskatessa kasvoja. Hiljaa kiitin mielessäni päätöstäni hankkia kunnon ajolasit, ja vielä käsitellä ne vettä hylkivällä aineella. Loppumatka, n. 20 kilometriä, Ivaloon oli pelkkää kosmetiikkaa. Taivaalta tihrutti vettä, ja aloin pikkuhiljaa kangistua. Lämpötila oli 10 asteen tienoilla, ja kylmyys ja kosteus alkoivat väkisinkin tunkeutua sadevarustuksen läpi. Sää oli hyvin syksyinen, kun kurvasin Arctic River Resortin leirintäalueelle Ivalojoen rannalla.
Illalla pidimme Jannen kanssa taktiikkapalaverin. Sääennuste povasi seuraavaksi
kahdeksi päiväksi kylmää ja sateista
koko Pohjois-Suomeen. Koska olimme aikataulua reippaasti edellä, päätös oli helppo. Pitäisimme kaksi hyvin
ansaittua
lepopäivää Ivalossa, varsinkin kun kolmen viimeisen päivän kilometrisaldo oli huikeat 543. Lisäksi sään pitäisi
parin päivän päästä lämmetä, ja tuulen kääntyä myötäiseksi. Niinpä asettauduimme taloksi Ivaloon yhdessä muutaman
miljardin itikan kanssa.
Osuuden kilometrit: 158.1
Takaisin ylös
Kaksi lepopäivää Ivalossa olivat tervetulleita, ennen kaikkea jalat saivat tarvitsemansa lepoa. Vaikka mitään rasitus- tai muita vammoja ei ollutkaan, niin reisilihakset olivat aika arat. Ivalossa piti olla urheiluhierontaa, mutta olin onnistunut varaamaan ajan väärälle päivälle, joten jalkojen huolto jouduttiin hoitamaan kevyellä kävelyllä. Muuten ohjelma oli samankaltainen kuin muut lepopäivät; unta ja ravintoa. Kävimme tutustumassa Ivalon kaupunkiin, joka oli samanlainen kuin kaikki muut pikkukaupungit Suomessa. Poikkeuksena oli keskellä kaupunkia vaeltelevat porot, joilla oli etuajo-oikeus kaikkiin muihin nähden. Jos poro päätti ylittää tien, niin muu liikenne seisoi sen aikaa, että Petteri oli maleksinut tien yli. Paikallinen taksinkuljettaja kertoi, että porot viihtyivät hyvin turistien seassa uimarannalla ja olivat ulkomaalaisille todellinen nähtävyys.
Sää oli pari päivän ajan tosi surkea, joten päätös olla jatkamatta matkaa oli oikea. Toisen lepopäivän iltana alkoi jo mieli olla malttamaton ja veri vetämään takaisin maantielle.
Ajopäivän aamu valkeni puolipilvisenä ja suhteellisen viileänä. Normaalien aamutoimien jälkeen hyppäsin satulaan puolikahdeksan aikoihin ja lähdin polkemaan kohti Utsjokea. Toiveikkaana ajattelin, että kahden lepopäivän jälkeen keho olisi huippuiskussa ja lähes 170 kilometrin osuus menisi heittämällä. No, eipä ollut. Heti ensimmäisten kilometrien jälkeen tuli selväksi, että kaksi lepopäivää oli sotkenut täysin hyvän ajorytmin. En millään tahtonut päästä tasaiseen ja hyvään rytmiin ajossa, vaan koko ajan tuntui kuin jarrut laahaisivat päällä. Tuuli oli aavistuksen verran vastainen, mutta niin heikko, että sillä ei olisi pitänyt olla niin dramaattista vaikutusta ajovireeseen. Pientä lohtua antoivat upeat maisemat tien kulkiessa pitkän tovin Ukonjärven, joka on osa Inarijärveä, länsirantaa pitkin. Meno oli niin takkuista, että ilmoitin Jannelle, että Inarin Nesteellä pidetään kahvitauko. Sinne rämpiminen oli reissun pisimmät 40 kilometriä.
Istuimme Jannen kanssa kahvikuppiemme ääressä ja ihmettelimme, mistä moinen alavireisyys mahtoi johtua. Sen verran on tullut istuttua pyörän selässä, että asia ei minua huolestuttanut, lähinnä olin kiinnostunut, miksi kehoni ei toiminut niin kuin oletin sen toimivan. En myöskään tuntenut itseni sairaaksi tai ylirasittuneeksi, joten asia oli täysi mysteeri. Kaikilla asioilla on taipumus järjestyä Berliininmunkin avulla, joten otin niitä varmuuden vuoksi kaksi. Muistan sanoneeni Jannella, että nyt tarvittaisiin vähän perkelettä tähän matkantekoon.
No, sitä perkelettä taisi olla niissä Berliininmunkeissa, tai sitten sitä oli ylämäessä saamelaismuseo Siidan kohdalla, koska yhtäkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt adrenaliinipiikin matkan aikana huomattavasti laihtuneeseen takapuoleeni. Jalkoihin tuli voimaa ja polkemiseen rytmiä, mutta ennen kaikkea mieli kirkastui ja matka lähti taittumaan aivan toisella tavalla. Näin jälkikäteen analysoituna, niin uskon kehoni poistuneen kahden lepopäivän aikana ns. turnausmoodista, jossa keho tekee uskollisesti töitä niin kauan kuin se saa energiaa ja nestettä. Minulla ei ole mitään tieteellistä selitystä tälle ilmiölle, mutta olen kuullut muilta ultrapyöräilijöiltä vastaavanlaisista kokemuksista. Kyse on ilmeisesti kehon eloonjäämisvaistosta, johon liittyy myös merkittävä sykkeen lasku. Esimerkiksi tällä osuudella, joka oli siis 166 kilometriä ja ajoin sen keskinopeudella 23km/h, niin keskisykkeeni oli 108.
Matka jatkui Inarista kohti legendaarisia maisemia. Tuli nähtyä kauheat mutkat Kaamasen tiellä ja Nuorgamin Jounin kauppa, josta ostin pienen pussin poronsarviuutetta. En kyllä muista, mihin sitä tarvitaan… Jos joku ihmettelee, miksi juuri nämä edellä mainitut seikat ovat legendaarisia, niin täältä voi kuunnella laulun, jonka jokaisen luulisi tuntevan. Ainakin, jos on Lapin kävijä.
Muuten osuus oli ylivoimaisesti kaunein ja vaikuttavin Suomen puolella. Tie kiemurteli kirkasvetisten järvien kannaksilla, joita ympäröivät jylhät vaarat. Varsinkin osuuden loppu oli henkeäsalpaavaa. Tien toisella puolella saattoi olla useita kymmeniä metrejä korkea pystysuora kallioleikkaus ja toisella puolella järvi aivan kiinni tien reunassa. Liikenne oli hiljaista, ja pystyin ajamaan keskellä tietä nauttien hyvästä ja tasaisesta asfaltista. Silloin tällöin tutka piippasi varoittaen takaa lähestyvästä autosta, jolloin siirryin tien reunaan ajamaan. Edes pitkät pätkät päällystystöitä eivät pilanneet huikeaa kokemusta. Kuin kirsikkana kakun päällä Mieraslompolasta löytyi tien poskesta pieni kankainen Suomen lippu metallisen tangon päässä, ilmeisesti pudonnut jostain moottoripyörästä. Lippu liehui loppureissun pyöräni tarakkaan kiinnitettynä. Ja tulee liehumaan myös matkalla Italiaan.
Osuus, joka alkoi todella kankeasti, päättyi kauniiseen auringonpaisteeseen Utsjoelle
Lapinkylän viihtyisälle
leirintäalueelle. Myös Janne oli otettu osuuden upeista maisemista. Minä sulattelin hetken näkemääni ja kävin
sitten
pesemässä suihkussa pois päivän hiet. Kun tulin takaisin, niin Janne oli jo käynyt polkupyörällä Norjan puolella.
Vikkelä mies tuo Hollolan Huoltohemmo.
Osuuden kilometrit: 166.1
Takaisin ylös
Yöllä näin kummallisen unen. Unessa hiihdin valtavilla rullasuksilla pitkin jyrkkää
ylämäkeä kohti hopeanhohtoista
linnaa, jonka porttia vartio kaksi univormuihin sonnustautunutta vartijaa. Perässäni juoksi iso musta koira, joka
jatkuvasti murisi samaa lausetta. Olin niin hengästynyt, että en kuullut, mitä koira yritti sanoa. Mäki jyrkkeni
koko ajan, ja koira lähestyi uhkaavaa vauhtia. Juuri ennen portteja kaaduin, ja musta koira hyökkäsi kimppuuni.
Makasin maassa ja odotin tuskallista, ehkä tappavaa, puremaa, mutta sitä ei koskaan tullut. Kun käännyin ympäri,
niin koira seisoi ylläni ja tuijotti minua pikimustilla silmillään. Koira oli valtavan kokoinen, ja niin musta,
että
se tuntui syövän kaikki värit ympäristöstä. Hetken tuijottelimme toisiamme, ja sitten koira murahti hiljaa:
- Voit paeta maailman ääriin, mutta minua, masennustasi ja päihderiippuvuuttasi, et koskaan pääse
karkuun.
Sitten kuului laukaus.
Käänsin katseeni kohti linnan porttia ja huomasin, että toinen vartijoista oli laukaissut aseensa kohti koiraa.
Luoti repi avohaavan koiran rintaan, mutta koira ei reagoinut mitenkään laukaukseen, jonka olisi pitänyt olla
kuolettava. Sitten koira työnsi kylmän kuononsa aivan korvani ääreen ja murahti:
- Minä olen sinun ikuinen ikeesi, eikä mikään tai kukaan poista minua elämästäsi.
Sitten musta koira loikkasi pois päältäni ja katosi savuna ilmaan.
Heräsin säpsähtäen ja ponnahdin ylös istumaan sängyssäni. Janne istui asuntoauton
pöydän ääressä ja veisteli
kaikessa rauhassa puutikkua. Kun hän huomasi, että olin herännyt, hän kysyi rauhallisesti:
- Joko syödään aamiaista?
Sää oli pilvinen ja heikkotuulinen, kun lähdin taivaltamaan viimeistä osuutta Suomen puolella. Päämääränä oli reilun 100 kilometrin päässä pieni Annijoen kylä Norjassa, Varanginvuonon rannalla. Öinen uni pyöri mielessäni, enkä oikein saanut kiinni pyöräilystä. Tosin, ilmiö oli tuttu. Lähes joka päivä meni vähintään 10 kilometriä, ennen kuin päivän vire, rytmi ja ajatus löytyi, joten jatkoin sitkeästi eteenpäin luottaen siihen, että ennemmin tai myöhemmin endorfiini tekee tehtävänsä. Ja niin kävi tänäänkin. Käännyttyäni tieltä E75 tielle 970, joka johtaa Nuorgamiin ja Norjan rajalle, aurinko pilkahti hetkesi esiin pilvipeitteen takaa saaden hitaasti virtaavan Tenojoen kimaltamaan kuin luonnon oman helminauhan. Mieli kirkastui heti, öinen uni katosi mielestäni ja jalat ryhtyivät takomaan tuttua rytmiään.
Tie Nuorgamiin ja rajalle kulki Tenojoen vartta pitkin ja se oli suhteellisen helppo polkea. Mäkiä oli vähän ja asfaltti yllättävän hyvässä kunnossa. Liikenne oli hyvin hiljaista, ja tuntui siltä, että täällä päin maailmaa ei ollut oikein mitään elämää. Luontokin oli omituisen hiljainen.
Norjan rajalle oli Utsjoelta matkaa n. 45 kilometriä, ja vähän ennen rajaa Janne odotteli asuntoauton kanssa. Rajan ylityksen kunniaksi vedin päälleni Norjan väreissä olevan ajoasun. Paidan rintaa koristi iso Norjan lippu, joka herätti melkoista huomiota naapurimaassamme. Norjalaiset ovat tunnetusti hyvin isänmaallisia. Rajan pinnassa sijaitsi EU:n ja Suomen pohjoisin piste. Sieltä otettiin luonnollisesti kuvat matka-albumiin. Istuessani pohjoisimman pisteen merkkikiven vieressä mieleeni juolahti, että Suomi tuli ajettua päästä päähän reilussa 10 ajopäivässä. Se herätti pienen tyytyväisyyden tunteen, ei muuta. Matka oli vielä kesken.
Rajan ylitin ilman sen kummempia tunnekuohuja. Matka jatkui myös Norjan puolella Tenojoen vartta, mutta maisema, joka Suomen puolella oli ollut hyvin metsäinen, alkoi pikkuhiljaa muuttua. Maisemakuvaan ilmestyi vehreitä peltoja, hyvin hoidettuja omakotitaloja ja runsaasti lehmiä. Ja kaikkea ympäröi matalahkot vaarat. Holmsundin kylä olisi voinut olla mikä tahansa pieni kylä jossain päin Keski-Eurooppaa. Ajaessani tämän pienen idyllin läpi minut valtasi voimakas yhteenkuuluvuuden ja harmonian tunne. Ehkä osa minusta haluasi asua juuri tällaisessa paikassa.
Skiippagurran risteyksen kohdalla tie erkani Tenojoesta, ja lähdin ajamaan kohti itää
ja
Varangin niemimaata. Tie lähti
pitkään nousuun Holmsundin laaksosta, jossa olin ajanut viimeiset 20 kilometriä. Nousu oli lähes 5 kilometriä
pitkä
ja sen aikana nousin lähes 150 metriä. Nousu oli matkan ylivoimaisesti pisin, ja kun aurinko vielä päätti tulla
esiin juuri nousun aikana, niin eipä ainakaan tullut kylmä polkiessa. Hiljaa kiitin taas mielessäni talven
viikoittaisia mäkijuoksuharjoituksia, jotka harjoituttavat samoja lihaksia kuin poljettaessa ylämäkeen. Kun
pysähdyin mäen laella juomaan ja venyttelemään maitohapon runtelemia reisiäni, huomasin, että puut olivat tyystin
kadonneet. Eikä niitä enää tällä reissulla näkynyt. Siinä nauttiessani energiajuomaa, niin toisesta suunnasta
hiihti
rullasuksilla vastaan n. 10 naisen ryhmä. Vauhdista ja tekniikasta päätellen kyseessä ei ollut mikään
sunnuntaihiihtäjäporukka, vaan lykkimisessä oli voimaa ja vimmaa. Minun kohdallani kaikki naiset hymyilivät ja
vilkuttivat iloisesti. Itseluottamukseni nousi uusiin ennätyslukemiin, ja ajattelin, että vielä on vanhalla
äijällä
tallessa karisma ja charmi. Kunnes tajusin, että naisten reaktion oli saanut aikaiseksi Norja-pukuni.
Itseluottamus
karisi sen saman tien, ja tunsin itseni tosi vanhaksi.
Sic Transit Gloria Mundi.
Päätin unohtaa naiset ja hyppäsin takaisin pyöräni selkään. Muutaman kilometrin ajettuani näkyviin tuli merenpinnan tasolla sijaitseva Varangerbotnin kaupunki Varanginvuonon rannalla. Jos oli ylämäki pitkä ja rankka, niin lasku alas vuonon rannalle oli sitäkin vauhdikkaampi. Muutamaa minuuttia myöhemmin käännyin Varangerbotnissa paikallisen Coopin parkkipaikalle, jossa Janne odotteli. Pidimme pienen tauon ja hankimme illaksi evästä.
Viimeiset 30 kilometriä Annijoelle tuntuivat rankoilta, vaikka rantatie oli omassa
karuudessaan todella kaunis ja
vaikuttava. Sää oli pilvinen, ja vuonolta puhalsi raikas ja reipas vastatuuli. Ensimmäistä kertaa koko matkan ajan
tunsin puhdasta väsymystä. Matka ei tuntunut etenevän millään, ja kilometrit ajotietokoneessa matelivat
tuskallisen
hitaasti ylöspäin. Väsymyksestä huolimatta en voinut olla ihastelematta uutta elementtiä, joka oli tullut mukaan
matkaan ja enteili matkan lopun lähestymistä. Meren tuoksu. Merilevän, suolan ja kalan tuoksut täyttivät
nenäonteloni joka henkäyksellä, ja sillä voimalla poljin viimeiset kilometrit Annijoelle. Ehkä Janne aisti
väsymykseni, koska hän oli vienyt auton leirintäalueelle ja tuli minua vastaan omalla pyörällään. Viimeiset
kilometrit poljimme peräkkäin, ja kun käännyimme leirintäalueelle johtavalle tielle, alkoi hiljainen tihkusade.
Janne lähti sytyttämään leirintäalueen grilliä, ja minä riisuin ajovaatteeni ja heittäydyin sängylle. En tiedä
miksi, mutta minun teki mieli itkeä. Kirjoitin WhatsApp-ryhmään, että olemme saapuneet turvallisesti Annijoelle ja
meillä on kaikki hyvin, samalla kun isot kyyneleet tippuivat puhelimen näytölle.
Osuuden kilometrit: 112
Takaisin ylös
Makaan sängyssäni ja katselen yläpuolisen sängyn puuritiläistä pohjaa. Poikkilaudat muodostavat harmonian, ja yritän poimia jotain siitä omaan mieleeni. Kello on puolikuusi aamulla, ja auton katolta kuulu kevyt ropina kesäisen sateen merkiksi. Sade ei minua haittaa, itse asiassa tasainen ropina rauhoittaa mukavasti mieltä, joka jostain syystä vaeltele levottomasti edestakaisin pääni sisällä. Ensimmäistä kertaa tällä matkalla minun tekee mieli kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista. Työnnän kuitenkin ajatuksen syrjään ja nousen ylös istumaan sängyn reunalle tekemään jo rutiiniksi muodostunutta aamutarkastusta. Nilkat ja jalkaterät-ok, pohkeet-ok, reidet-arat, mutta ok, selkä-ok, niska ja hartiat-ok. Kaikki kunnossa, eli sitten vain aamiaisen kimppuun.
Kello on puoli seitsemän, kun käynnistän ajotietokoneen viimeistä kertaa tällä matkalla. Seurantalinkit nettiin, ajolähtötarkastus ja kaikki on valmista viimeistä osuutta varten. Sade on lakannut, kun lähden polkemaan kohti Vuoreijan saarta, 95 kilometrin päässä. Sää on hyvin syksyinen ja kolea. Tummanpuhuvat pilvet roikkuvat vielä sikeää unta nukkuvan pienen Annijoen kylän yllä enteillen lisää sadetta. Missään ei näy ketään, vain iso lauma lokkeja kirkuu pääni päällä, mielessäni pidän niitä kannustushuutoina.
Ajelen rauhallisesti ensimmäiset 10 kilometriä, koska sää on viileä ja keho tuntuu hivenen jäykältä. Annijoen kylä jää taakse, ja edessäni aukeaa ensimmäisen kerran Varangin niemimaa kaikessa kauneudessaan. Puita ei ole lainkaan, ja kasvisto on enimmäkseen matalaa tunturikasvillisuutta. Välillä tie kulkee pitkin jyrkkiä viuhkamaisia punaisia kallioseinämiä, joiden punainen väri on peräisin gneissistä ja graniitista. Rannoilla vuonon kylmät aallot huuhtelevat värikkäitä kiviä, ja koko maisema on kuin vieraalta planeetalta.
Tie on helppo polkea, koska ylämäkiä ei juuri ole ja tuulikin kääntyy 30 kilomerin jälkeen myötäiseksi. Pienet idylliset kylät seuraavat toisiaan tasaisin väliajoin, ja huomaan miettiväni, miltähän tuntuisi asua täällä. Noin puolivälissä osuutta, Skallelvissa, pidämme päivätauon. Tuuli on virinnyt sen verran kovaksi, että hikisiä vaatteita voi kuivata ulkona. Onneksi tuuli on myötäinen. Normirutiininien jälkeen matka jatkuu yhä karunevissa maisemissa kohti Vuoreijaa.
Noin 60 kilometrin kohdalla tulee vastaan yksi niemimaan erikoisuuksista: vapaana laiduntavat lammaslaumat. Lampaita on parhaimmillaan ympärilläni useita kymmeniä, ja niitä makoilee myös pitkin tietä. Lampaat eivät ole moksiskaan pyöräilijästä tai autoilijoista; ne makaavat laiskasti paikallaan, ja autot ja meikäläinen väistävät niitä kiltisti. On aivan selvää, että tässä valtakunnassa luonto on kuningas ja ihminen vain satunnainen vierailija. Ihastusta herättävät myös satapäiset vapaana juoksevat porolaumat. Poroja on paikoitellen niin paljon, että joudun pysähtymään siksi aikaa, kun sarvipääkolonna ylittää tien.
Tie kulkee Varangin niemimaan etelärantaa pitkin, ja matkan edetessä vuono muuttuu mereksi. Aina silloin tällöin matalien rantakukkuloiden välistä vilahtaa sinistäkin sinisempi välähdys matkani määränpäästä, Barentsinmeri. 25 kilometriä ennen Vuoreijaa pilvipeite ohenee, ja kuin tilauksesta aurinko tulee esiin lämmittämään pitkän matkani viimeisiä kilometrejä. Tuulikin on puolellani, n. 20km/h myötätuuli auttaa huomattavasti matkan etenemistä. Matka kulkee joutuisasti ja kevyellä mielellä, eikä eilispäivän väsymyksestä ole tietoakaan. Reilu sadan metrin nousu Domen näköalapaikalle ei tunnu missään, ja mäen laella aukeava näkymä saa minut mykistymään. Edessäni alapuolellani aukeaa valtava syvän sininen Barentsinmeri. Meri on niin sininen, että se vaikuttaa melkein luonnottomalta. Olen viettänyt taivaan sinessä merkittävän osan elämästäni, mutta mikään näkemäni taivaan sinisävyistä ei pysty kilpailemaan tämän kanssa. Barentsinmeren sinisyydestä heijastuu puhtaus, kirkkaus ja itse elämä. Ja kaiken tämän kauneuden keskellä pieni saari, jonka pohjoispäässä seisoo pieni majakka – Vuoreijan saari.
Jannelta tulee videoviesti. Hän on käynyt ajamassa saareen johtavan tunnelin ja todennut sen pyörälle täysin ajokelpoiseksi. Tunneli on Norjan ensimmäinen vedenalainen tie, ja se on avattu v. 1982. Lasken pitkän ja vauhdikkaan alamäen alas Svartnesin lentokentän vierestä alkavalle tunnelin suulle. Odotan sopivaa aukkoa liikenteessä ja sukellan sitten sisään pimeään aukkoon, jossa minut välittömästi ympäröi kylmä, kostea ja ummehtuneen homeinen ilma. Tunneli viettää jyrkästi alaspäin, ja vauhti kiihtyy nopeasti 50-60km/h kieppeille. Tarkkaa nopeutta en tiedä, koska suurin osa ajotietokoneen välittämästä tiedosta katoaa saman tien, kun GPS-yhteys katkeaa. Ainoa mittari, joka toimii, on korkeusmittari, ja alamäen loputtua se näyttä 90 metriä merenpinnan alapuolella. Tunnelin virallinen syvyys on 88 metriä merenpinnan alapuolella, joten tarkkoja ovat Garminin mittarit. Ilma tunnelissa on todella huono. Tunnelin alaosassa voimakas pakokaasun haju sekoittuu jo valmiiksi huonoon ilmaan. Onneksi tunneli on vain vajaat 3 kilometriä pitkä. Tunnelin alaosassa ajetaan hetki vaakasuoraan, jonka jälkeen alkaa jyrkkää ja tuskainen n. kilometrin pituinen nousu takaisin maanpinnalle. Nousun kaltevuus on arviolta 9–10%, ja ykkösvaihteella pyörä liikkuu 7-8km/h. Hengästyn kunnolla, ja huono ilma alkaa kirvellä keuhkoissa. Ei auta muu kuin vetää ajopaitaa suojaksi suun ja nenän päälle. Se helpottaa hiukan. Ikuisuudelta tuntuvan mäkivoimistelun jälkeen tunnelin päässä siintää vihdoin päivänvalo, ja putkahtaessani ulos tunnelista, edessäni on Vuoreijan pieni ja viihtyisän oloinen kalastajakylä.
Janne odottaa minua tunnelin suulla ja lähtee ajamaan edelläni kohti majakkaa. Kylässä
ei paljon liikettä näy,
lukuun ottamatta valtavaa määrää lokkeja, jotka pitävät korvia huumaavaa meteliä kirkumisellaan. Kilometri ennen
majakkaa tie muuttua autolla ajokelvottomaksi, ja Janne kaivaa pyöränsä esiin. Loppumatka on todella haastava; tie
on kivinen, mutainen, kuoppainen ja täynnä vesilammikoita. Ajan kieli keskellä suuta, koska kaatuminen näin
lähellä
määränpäätä olisi noloa. Parisataa metriä ennen majakkaa tie muuttuu sileäksi kallioksi, ja parikymmentä viimeistä
metriä on kuoppaista sammalta.
Ja sitten olen perillä.
Odotan, että sisälläni syttyisi jotain suuria tunteita, mutta en tunne oikein mitään.
Viimeiset kaksi ja puoli
viikkoa ovat olleet niin täynnä elämyksiä ja tunteita, että nyt tuntuu siltä, että tunnevarasto on tyhjä.
Otamme muutamia kuvia ja annamme toisillemme kaverillisen lämpimän halauksen. Sitten istahdan majakan viereiselle
pehmeälle sammaleelle ja katson edessäni aukeavaa Barentsinmerta. Päässäni risteilee miljoona ajatusta ja lyhyitä
pätkiä elämästäni, melkein kuin elokuvaklippejä. Näen itseni onnellisena pienenä poikana ensimmäisen oikean
pyöräni
selässä, olen isäni kanssa kalassa Porkkalassa, istun humalassa prahalaisessa pubissa teatterikorkeakoulun
kurssimatkalla ja olen sairaalassa pahan juomaputken jälkeen. Pätkiä elämästäni tuntuu olevan loputon määrä,
eivätkä
ne ole missään kronologisessa järjestyksessä tai liity mitenkään toisiinsa. Ne vain tulevat kadotakseen hetkeä
myöhemmin.
Sitten tunnen sen tulevan.
Kaikkien pienten elämäntarinoiden keskeltä tunkeutuu läpi voimakas tunne – tyytyväisyys. Mutta se on vain ensimmäinen aavistus siitä, mitä tuleman pitää. Tyytyväisyyden vanavedessä tulee se varsinainen tunne – ylpeys. Ja se on valtava! Tunnen valtavaa ylpeyttä siitä, mitä olen tehnyt. Vain kaksi vuotta sitten olin valmis päättämään elämäni ja nyt istun tässä. Raittiina tänään. Terveenä tänään. Onnellisena tänään. Ylpeänä tänään. Tiedän, että se ei ole pysyvää, mutta juuri nyt haluan iloita siitä, haluan tuntea olevani normaali, haluan hetkeksi unohtaa masennuksen, päihteet, lääkärit ja reseptit. Olla vain tavallinen ihminen. Olla vain minä.
Nousen ylös ja katson majakkaa vasten nojaavaa pyörääni, jonka perässä Suomen lippu
heiluu laiskasti heikossa
tuulessa. Kävelen pyöräni luo, vilkaisen vielä kerran Barentsinmerelle ja kiipeän sitten pyöräni satulaan.
Lähdemme
Jannen kanssa polkemaan kohti asuntoautoa.
Osuuden kilometrit: 95.4
Takaisin ylös
Sade piiskaa asuntoauton tuulilasia, kun lähdemme kotimatkalle Vuoreijasta. Janne
ajaa, ja minä istun vieressä ja nautin siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Ajamme alas mantereelle johtavaan
tunneliin, joka tuntuu autolla paljon lyhyemmältä kuin pyörällä. Kun tulemme ulos tunnelista mantereen puolella,
vilkaisen vielä
saarta, joka on ollut mielessäni viimeiset kahdeksan kuukautta. Vaikka ilma on sateinen ja utuinen, niin saari
majakoineen näkyy yllättävän hyvin. Katson majakkaa ja ihmettelen yksinäistä kulkijaa, joka seisoo majakan
vieressä. Kuka lähtee tällaisella säällä käymään majakalla? Katson tarkemmin ja huomaan yllätyksekseni majakan
vieressä seisovan hahmon vaikuttavan tutulta. Hahmo on nainen, ja hänellä on päällään vaaleanharmaa mekko.
Tyttö, joka soitti viulua Oijärvellä!
Pyydän Jannea hidastamaan, ja tihrustan tyttöä sateen kasteleman sivulasin läpi. Avaan sivulasin nähdäkseni
paremmin. Kyllä se on hän! Mitä hän tekee majakalla ja koska hän on tullut sinne?! Olin varma, että en koskaan
enää
näkisi häntä, ja nyt hän ilmestyy kuin tyhjästä pienelle saarelle Pohjois-Norjaan. Nuori tyttö on selkeästi
kääntynyt meitä päin, ja vaikka etäisyyttä on toista kilometriä näen, että hän hymyilee. Sitten hän nostaa kätensä
ja vilkuttaa. Minä vilkutan takaisin, ja pienen hetken voin tuntea naisen lämpimän käden kosketuksen omassa
kädessäni. Sitten tytön käden liike muuttuu vilkutuksesta hyväilyksi. Tunnen poskellani lohduttavan pehmeän
kosketuksen, ja kyyneleet puskevat väkisinkin silmiini. Vaikka näen tytöstä sateen seasta enää vain ääriviivat,
voin
kuulla, tai oikeastaan aistia, hänen sanansa:
- Kaikki järjestyy, luota minuun. Älä huolehdi turhaan, elämä kantaa kyllä.
Sitten tyttö katoaa sateen sekaan.
Veivaan kiinni auton sivuikkunan ja jään tuijottamaan kyynelten kastelemilla silmillä sateista tietä. Janne
vilkaisee minua, mutta ei sano mitään. Viisas mies, hänet voisi ottaa mukaan seuraavallekin matkalle.
Takaisin ylös
***